Tämän päivän aiheena on millä tavoin elvytämme nationalismin. Ellemme löydä keinoja nationalismin elvyttämiseen Kiina ei katoa ainoastaan kansakuntana, vaan ehkä myös kiinalaiset rotuna katoavat. Pelastaaksemme Kiinan meidän on löydettävä keinot elvyttää nationalismi.
Tänään aion keskustella kahdesta tavasta, joilla nationalismi voidaan elvyttää. Ensimmäisenä on neljänsadan miljoonan ihmisemme herättäminen näkemään todellinen tilanteemme. Olemme syvässä kriisissä, jossa meidän täytyy paeta onnettomuutta ja etsiä onnellisuutta; paeta kuolemaa ja etsiä elämää. Ensimmäiseksi meidän täytyy nähdä tämä selkeästi ja sitten - itsestään selvästi - toimia. Aikaisemmin Kiina ei tiennyt, että se oli rappeutumassa ja siten katoamassa. Mikäli se olisi tämän tiedostanut, se ei ehkä olisi kadonnut. Muinaiset sanonnat ”kansakunta ilman vierasmaalaisia vihollisia ja ulkoisia vaaroja tulee aina tuhoutumaan” ja ”monet vastoinkäymiset tulevat elvyttämään valtion” ovat sinällään itsestäänselvyyksiä. Ajatellaan ensimmäistä:. Jos kansakunta kuvittelee, että mikään ulkoinen vaara ei uhkaa sitä, että se on täydellisesti turvassa, koska se on voimakkain kansakunta maailmassa, maa jota vierasmaalaiset eivät uskalla valloittaa ja siksi kuvittelee puolustuksenkin turhanpäiväiseksi, niin tuollainen kansakunta tulee romahtamaan. Entä ”monet vastoinkäymiset tulevat elvyttämään valtion”? Se on selvä, koska välittömästi, kun ymmärrämme näiden vastoinkäymisten luonteen alkaa toimeliaisuutemme kohota sankarillisiksi teoiksi. On kyse myös psykologiasta. Mikäli neljässä ensimmäisessä luennossa kuvaamani tilanne on todellinen, niin meidän täytyy nähdä selkeänä mielessämme vaarantäyteinen tilanne jossa nyt olemme ja tajuta ajan olevan kriittinen, ennen kuin voimme elvyttää kadonneen nationalismin. Jos yritämme sen elvytystä ilman todellista ymmärrystä tilanteesta, menettäisimme kaiken toivomme ja Kiinan kansa olisi pian tuhottu.
Viitaten aiemmissa luennoissa esitettyihin näkökohtiin vaikuttaa selvältä mitkä onnettomuudet meitä uhkaavat ja miltä suunnalta ne tulevat. Ne lähtevät suurvalloista ja ne ovat: ensimmäisenä poliittinen sorto; toisena taloudellinen sorto; ja kolmantena suurvaltojen paljon nopeampi väestönkasvu. Nämä kolme onnettomuutta ovat jo valmiina yllämme ja kansamme on mitä vaarallisimmassa tilanteessa.
Ensimmäinen onnettomuus: kansan hävittäminen poliittisella voimalla voi tapahtua yhdessä päivässä. Suurvaltojen ikeen alla oleva Kiina voi mennä pirstaleiksi minä hetkenä tahansa; emme voi olla varmoja elämmekö aamusta seuraavaan aamuun. Poliittinen voima voi tuhota kansakunnan kahdella tavalla: sotilaallisen voiman kautta tai diplomatialla. Historia opettaa kuinka sotilaallinen voima voi lyödä kansakunnan päivässä. Yaimenin yhdessä taistelussa mongolit tuhosivat Sung - dynastian, Yangchown taistelussa Ming - dynastia kaatui. Ulkomaiden historiassa yksi taistelu Waterloossa riitti kukistamaan Napoleonin keisarikunnan ja Sedanin taistelu raunioitti keisarikunnan jota hallitsi Napoleon kolmas. Siis, jos yksi taistelu on riittävä aiheuttamaan kansakunnan kaatumisen, niin Kiina elää päivittäisen uhan alla, koska armeijamme, laivastomme ja strategiset kohteemme eivät ole valmistautuneet puolustukseen ja vierasmaalaiset joukot voivat tunkeutua maahamme milloin tahansa ja lyödä meidät.
On kaksi tapaa, jolla poliittinen voiman avulla voi tuhota valtioita - sotilaallinen voima ja diplomatia. Sotilaallinen voima on pyssyn ja kanuunan käyttämistä ja niitä vastaan puolustautumisesta meillä on sentään jonkinlainen idea. Diplomatia tarkoittaa Kiinan hävittämistä kynällä ja paperilla, ja sellaista vastaan emme ole oppineet toimimaan. Tarkkailtaessa siis kansakuntaa uhkaavia poliittisia voimia näkee, että Kiina on tällä hetkellä äärimmäisen uhanalaisessa tilassa.
Toinen onnettomuus on ulkomaiden taloudellinen hallinta joka kasvaa päivä päivältä. Väittäisin, että ellemme vieläkään herää, vaan jatkamme kuten tähänkin asti, voivat ulkomaiset diplomaatit vaikka nukkua työssään, ja siitä huolimatta meidän kansakuntamme olisi tuhon oma kymmenessä vuodessa.
Sitten on kolmas meitä uhkaava onnettomuus. Kiinan väkiluku ei ole kasvanut viimeiseen sataan vuoteen ja tulee tuskin kasvamaan seuraavaan sataan vuoteen, ellemme löydä jotain tapoja kiihottaa kasvua.
Nämä kolme onnettomuutta ovat jo yllämme. Meidän itsemme täytyy ensin tietää tosiasiat, meidän täytyy ymmärtää, että nämä onnettomuudet ovat todellinen uhka, meidän täytyy tiedottaa niistä kunnes jokainen ymmärtää millainen tragedia kansakuntamme kaatuminen olisi ja millaisten vaikeuksien kautta Kiina voi väistää ne suuret vaarat joita sen tulevaisuus sisältää. Me tiedämme nämä kaikki tosiasiat, joten mitä meidän pitäisi tehdä? Sananlasku sanoo: ”epätoivoinen peto voi vielä taistella.” Kun meidät on ajettu tilanteeseen jossa pakopaikkaa ei ole voimme vielä koota voimamme taisteluun elämästä ja kuolemasta vihollistemme kanssa. Nämä tuhoista uhat siis ovat jo yllämme. Voimmeko me taistella? Ehdottomasti voimme. Mutta kyetäksemme taisteluun meidän täytyy ymmärtää, että kuolinhetkemme on lähellä. Edistääksemme nationalismia täytyy 400 miljoonamme saada ymmärtämään, että heidän kuolinhetkensä on käsillä ja silloin peto ryhtyy vielä taisteluun.
Haluaako kansamme kuoleman uhan hetkellä taistella? Hyvät kuulijat, te olette opiskelijoita, sotilaita, virkamiehiä; ihmisiä joilla on kaukonäköisyyttä ja selkeä näkemys. Teidän täytyy johtaa 400 miljoonaamme näkemään kuinka vaarallisen uhanalainen rotumme on ja jos 400 miljoonaamme ymmärtävät vaaran, niin silloin nationalismin elvyttäminen ei ole vaikeaa.
Ulkomaalaiset toistavat, että kiinalaiset ovat ”irtonaista hiekkaa” ja kansallistunteen ollessa kysymyksessä väite on totta. Meillä ei koskaan ole ollut kansallista yhtenäisyyttä. Olemmeko sitten tunteneet muunlaista yhteenkuuluvuutta? Kuten aiemmin sanoin Kiinassa on huomattavan kiinteät perhe- ja klaaniyhteisöt ja tunteet niitä kohtaan ovat Kiinassa todella syvään juurtuneita. Esimerkiksi kahden kiinalaisen tavatessa toisensa tien päällä he juttelevat keskenään ja kysyvät toistensa ’kunnioitettavaa sukunimeä’ tai ’suurenmoista nimeä’. Jos sattuu niin, että he ovat samaa klaania niin he ryhtyvät erinomaisen läheisiksi ja sydämellisiksi pitäen toisiaan enoina tai veljinä samasta perheestä. Mikäli tätä arvokasta klaanitunnetta voisi laajentaa, niin voisimme ehkä kehittää nationalismin klaanitunteesta. Voidaksemme palauttaa kadonneen nationalismimme meillä täytyy olla jotain suurten ryhmien yhteisöllisyyttä sen pohjaksi. Helppo ja menestyksekäs tie luoda yhteisöllisyyttä suureen ryhmään käy rakentamalla yhteisöllisyys pienten, jo yhteisöllisyyttä tuntevien ryhmien perustalle. Pienet ryhmät joiden perustalle voimme kiinassa rakentaa ovat klaanit ja myös perheet. Kotipaikkarakkaus on myös syvään juurtunutta Kiinassa, joten on erityisen helppoa yhdistää heitä, jotka ovat samasta provinssista, kunnasta tai kylästä.
Näen asian niin, että meidän on helppo saattaa yhteen koko maan ihmiset, jos otamme nuo hienot tunteet yhdistymisen perustaksi. Kaikkien on kuitenkin oltava yhteistoiminnassa, jotta haluttu lopputulos saavutettaisiin, jos voimme varmistaa sen, niin Kiinan pitäisi olla helpompi elvyttää nationalismi kuin muiden maiden kansojen. Lännessä yksilö on yksikkö ja lait jotka koskevat vanhempien ja lasten, veljien ja siskojen, aviomiesten ja vaimojen, oikeuksia tähtäävät yksilön suojelemiseen. Lakijutuissa ei kiinnitetä huomioita perheolosuhteisiin vaan ainoastaan yksilön moraali on punnittavana. Yksilöstä laajennutaan suoraan valtioon. Valtion ja yksilön välissä ei ole mitään yhteistä, kiinteää yhteiskunnallista yksikköä. Niinpä, sitoessaan yksilöitä yhteen valtioksi, ulkomailla ei ole sitä etua, joka Kiinalla on. Koska Kiina ottaa huomioon perheen siinä missä yksilönkin täytyy perheenpään kanssa keskustella kaikista asioista. Tämä on järjestelmä jonka jotkut hyväksyvät ja jota jotkut kritisoivat. Itse ajattelen, että suhteissa Kiinan kansalaisten ja heidän valtionsa välillä täytyy ensin olla lojaalisuus perheelle, sitten lojaalisuus klaanille ja lopulta lojaalisuus kansakunnalle. Tällainen askel askeleelta laajeneva järjestelmä voi olla järjestelmällinen ja hyvin säädelty. Siinä suhde pienten ja suurten yhteiskunnallisten ryhmien välillä voi olla todellinen. Jos otamme klaanin yhteiskunnalliseksi yksiköksemme niin kehittäessämme niiden sisäistä järjestelmää ja liittäessämme ne sitten yhteen valtioksi meidän tehtävämme tulee luonnollisesti olemaan helpompi, kuin ulkomaiden jossa yksilö yksikkö. Siellä, missä yksilö on yksikkö, tulee olemaan vähintään miljoonia yksikköjä yhdessä maassa, Kiinassa 400 miljoonaa. Tuollaisen määrän erillisiä yksikköjä kutominen yhteen tulisi luonnollisesti olemaan erittäin vaikeaa.
Oletetaan sitten, että teemme klaanista yksikkömme. Kiinalaisia sukunimiä sanotaan yleisesti olevan vain satakunta. Eri esi-isiä on joskus kunnioitettu samassa klaanissa ja klaanien määrä on noussut, mutta silti niitä ei ole tänään 400 enempää. Kaikki klaaniin kuuluvat käsitetään sukulaisiksi ja jokainen perhe tarkastelee säännöllisesti sukutauluaan tuntien esi-isänsä kymmenien, jopa satojen sukupolvien takaa kaukaisesta menneisyydestä. Ensimmäisten esi-isien nimet ovat usein vaihtuneet muista nimistä, mutta jotkut etsivät näitä alkuperäisiä sukunimiä edeltävää aikaakin. Tapa etsiä esi-isien sukulinjaa on tuhansia vuosia vanha ja syvälle juurtunut kiinalaisten sosiaaliseen elämään. Ulkomaiset pitävät tapaa hyödyttömänä, mutta idea ’kunnioittaa esi-isiä ja olla klaanilleen otollinen’ on iskostunut vuosituhansien aikana kiinalaisten mieleen. Niinpä kiinalaiset eivät piitanneet maansa onnettomuuksista, heille oli sama kuka keisarina oli kunhan ainoa velvollisuus oli viljaverojen maksaminen, mutta, jos edes sanottiin jotain hänen klaaninsa tuhosta, he kauhistuivat sitä mahdollisuutta, että muinainen veren ja ravinnon jatkuvuuden linja voitaisiin rikkoa. He olisivat antaneet henkensä moista vastustaakseen. Otetaan klaanit pieninä peruskivinä ja työskennellään kansakunnan rakentamiseksi niiden päälle.
Oletetaan, että Kiinassa on 400 klaania. Tavallaan toimisimme kuin työskentelisimme 400 yksilön kanssa. Meille olisivat hyödyksi ne organisaatiot joita jokaisella sukunimellä jo on. Klaanin nimissä alkaisimme kerätä ihmisiä yhteen ensin naapurustossa ja kunnissa, sitten provinsseissa ja lopulta koko maassa kunnes jokaisesta sukunimisestä olisi tullut suuri, yhtenäinen ryhmä. Esimerkiksi, jos kaikki joiden sukunimi on Chen alkaisivat alkuperäistä järjestelmää perustana käyttäen kerätä yhteen kaikkia joilla on sama sukunimi, ensin naapurustosta ja kunnasta, sitten provinssista, niin uskoisin, että parissa kolmessa vuodessa Chen klaani olisi erittäin suuri, yhtenäinen ryhmä. Jokaisen klaanin järjestäydyttyä noin suuressa mittakaavassa me yhdistäisimme seuraavaksi klaanit joilla on jotain yhteistä muodostamaan suurempia ryhmiä ja saattaisimme jokaisen ryhmän tietoon, että suuri onnettomuus uhkaa meitä, että kuolemamme hetki on lähestymässä, mutta jos kaikki toimimme yhdessä meistä voi tulla suuri kansallinen yksikkö - Kiinan tasavalta - ja sellaisen yhtenäisyyden kera meillä ei olisi mitään syytä pelätä ulkoisia uhkia tai kyvyttömyyttämme elvyttää valtiota. Jos aloitamme 400 miljoonan yksilömme kanssa 400 klaanin sijaan, niin emme tietäisi mistä aloittaa irtonaisen hiekan kiinteyttäminen.
Jos kaikki ihmisemme ymmärtävät olevansa sorrettuja kansalaisia ja, että nyt on tullut aika jolloin olemme yksinkertaisesti sellaista vastaan. Jos ensin järjestäisimme useat klaanit klaaniryhmiksi ja sitten nämä klaaniryhmät suureksi kansalliseksi ryhmittymäksi, niin meillä olisi myönteisiä tapoja taistella ulkomaisia vastaan. Nyt me emme voi taistella koska meillä ei ole yhdistynyttä ryhmittymää. Jos sellainen olisi, niin vastarinta olisi helppoa. Kiina ei vielä tällä hetkellä ole tuhottu.
Tavalliset ihmiset eivät helposti ala suorittamaan mitään tehtäviä, mutta he voisivat helposti tehdä nämä: kieltäytyä työskentelemästä ulkomaalaisille; kieltäytyä olemasta ulkomaalaisten orjia tai käyttämästä tuotteita jotka on tuotettu ulkomailla; edistää kansallisten tuotteiden käyttöä; vähentää ulkomaisten setelien käyttöä; käyttää ainoastaan Kiinan hallituksen rahaa ja panna poikki taloussuhteita ulkomaalaisten kanssa.
Väestönkasvun ongelma voitaisiin ratkaista helposti: Kiinan väestö on aina ollut suuri maan resurssien ollessa yltäkylläiset. Menneisyydessä sortokautemme on voitu liittää massojen, jotka ”elävät horroksessa ja kuolevat unessa”, tiedostamattomuuteen. Jos kansalaisten joukko kokonaisuudessaan pystyisi ymmärtämään suuren kansallisen yhteyden klaaniryhmien perustalta, niin ei olisi väliä mitä paineita ulkomaat meihin kohdistaisivat - sotilaallisia, taloudellisia tai väestöllisiä - me emme niitä pelkäisi. Kiinan pelastamiseksi uhkaavalta hävitykseltä on siis ehdottomasti ensin saavutettava yhtenäisyys. Jos kolme - tai neljäsataa klaaniryhmää muodostaa keskenään valtion, niin on aina mahdollisuuksia ja riippumatta siitä minkä kansakunnan kohtaamme, olemme aina kykeneviä vastarintaan.
On kaksi tapaa vastustaa ulkomaista voimaa. Ensimmäinen on myönteinen tapa: nostattaa kansallista henkeä ja etsiä ratkaisuja kansanvaltaisuuden ja toimeentulon ongelmiin. Toinen on kielteinen tapa: yhteistyöhaluttomuus ja passiivinen vastarinta jonka avulla ulkomaiden imperialistinen aktiivisuus heikkenee; kansallinen asema turvataan ja kasakunnan hävitys tulee estetyksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti