Kaikki Euroopan kansakunnat olivat imperialismin myrkyttämiä ennen Euroopan sotaa. Imperialismi on poliittisen voiman käyttämistä aggressiiviseen toimintaan toisia maita kohtaan, tai vanhan kiinalaisen sanonnan mukaan ”aggressiota matkojen taakse.” Tuollaisen politiikan innoittaessa Euroopan kansoja sotia syttyi jatkuvasti. Joku pienempi sota käytiin melkein jokaisena vuosikymmenenä ja suurempi yhteenotto kerran vuosisadassa. Kaiken huippuna taannoinen Euroopan sota, jota voidaan kutsua maailmansodaksi, koska siihen lopulta osallistui koko maailma ja se veti syövereihinsä lähes kaikki kansakunnat ja kansat. Euroopan sodan syinä olivat ensinnäkin saksien rodun ja teutonien rodun välinen kilpailu merien hallinnasta. Voimistuessaan ja suurentuessaan Saksa oli kehittänyt laivastoaan kunnes se oli maailman toiseksi suurin merivalta, Iso-Britannia taas halusi oman laivastonsa hallitsevan meriä, joten se yritti tuhota Saksan, sekä samalla sen uhkaavan merivallan. Tästä alun perin merien hallintaan liittyvästä kamppailusta syntyi sota.
Toinen syy tuolle sodalle oli jokaisen kansakunnan halu hallita suurempia maa-alueita. Itäisessä Euroopassa oli heikko valtio Turkki, jota viimeiset sata vuotta oli kutsuttu ’Euroopan sairaaksi mieheksi’. Koska hallitus oli valistumaton, ja sulttaani despoottinen, maasta oli tullut äärimmäisen avuton ja Euroopan kansakunnat halusivat jakaa sen. Turkin kysymys pysyi ratkaisemattomana satakunta vuotta vaikka Euroopan kansakunnat halusivat ratkaista sen. Siitä oli lopulta seurauksena sota.
Ensimmäinen syy sodalle oli siis valkoisen rodun sisäinen kamppailu herruudesta ja toinen syy yritys ratkaista maailmanlaajuisia, kriittisiä ongelmia.
Sodan toista osapuolta kutsuttiin keskusvalloiksi ja toista liittoutuneiksi. Alkuun keskusvaltoihin kuuluivat Saksa ja Itävalta; Turkki ja Bulgaria liittyivät niihin myöhemmin. Liittoutuneita olivat Serbia, Ranska, Venäjä. Englanti ja Japani, joihin Italia ja Yhdysvallat liittyivät sodan kuluessa. Yhdysvaltojen liittyminen sotaan johtui täysin rodullisista syistä. Ensimmäiset kaksi vuotta Saksa ja Itävalta olivat niskan päällä. Pariisi ja lähes Englannin kanaalikin olivat heidän armeijoidensa hallussa. Teutonit pitivät sakseja lyötyinä ja britit itsekin olivat todella hätääntyneitä tilanteen johdosta. Amerikkalaiset olivat heidän rotuaan ja tämän ymmärtäen britit vetosivat rotusuhteeseen herättääkseen ihmisiä Yhdysvalloissa puolelleen. Amerikkalaisten oivaltaessa Englannin, oman rotusukulaisensa, olevan vaarassa joutua vieraan rodun, saksalaisten, tuhoamaksi, niin väistämättä ”luotu suri kaltaisiaan” ja Amerikka heitti joukkonsa Englantiin suojelemaan anglosaksien olemassaoloa. Lisäksi, tajuten omien voimiensa rajallisuuden, Amerikka teki kaikkensa saadakseen maailman puolueettomat maat mukaan sotaan Saksan lyömiseksi.
Sodan aikana kuultiin hieno, presidentti Wilsonin käyttämä sanonta, joka otettiin kaikkialla lämpimästi vastaan: ”Kansojen itsehallinto”. Saksan käyttäessä sotilaallista voimaansa listiäkseen Euroopan muita kansoja esitti presidentti Wilson, että lyömällä Saksan Euroopan pienemmät, heikommat kansat saavuttaisivat itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden. Maailma toivotti hänen ideansa tervetulleeksi ja liittoutuneiden esiintuoman jalon ajatuksen seurauksena Euroopan ja Aasian sorretut kansat liittyivät mukaan sotaponnisteluihin keskusvaltoja vastaan.
Samaan aikaan Wilson esitti neljätoistakohtaisen ohjelmansa maailmanrauhan turvaamiseksi tulevaisuudessa. Ohjelman tärkein kohta oli jokaisen kansan oikeus itsehallintoon. Englanti ja Ranska olivat sydämestään noiden näkökohtien takana niin kauan, kun voitto oli vielä epävarma ja tappio mahdollinen, mutta voiton koitettua ja rauhanneuvottelujen alettua ne molemmat - sekä Italia - tajusivat kuinka Wilsonin ehdotus vapaudesta kaikille kansakunnille oli liian räikeässä ristiriidassa heidän imperialististen etujensa kanssa. Rauhanneuvotteluissa ne käyttivätkin kaikki keinonsa vesittääkseen Wilsonin periaatteet. Tuloksena oli mitä epäoikeudenmukaisin rauhansopimus. Heikommat ja pienemmät kansakunnat eivät ainoastaan huomanneet, että niiltä kiellettiin itsemääräämisoikeus vaan ne huomasivat myös olevansa suuremman sorron kohteena kuin koskaan aikaisemmin.
Ne havaitsivat, että vahvat valtiot ja vallantäyteiset rodut olivat voimalla ottaneet maailman haltuunsa ja niillä oli monopoli säädellä muiden valtioiden sekä kansakuntien oikeuksia ja etuja. Turvatakseen ikuisiksi ajoiksi asemansa etuoikeutettuina ja varmistaakseen, että pienemmät ja heikommat kansat eivät enää elpyisi vaatimaan oikeuksiaan, vahvat valtiot alkoivat ylistää kosmopoliittisuutta julistaen, että nationalismi oli liian kapeakatseista. Todellisuudessa heidän kosmopoliittisuutensa ei kuitenkaan ollut muuta, kuin imperialismia ja aggressiota uudessa kuosissa.
Wilsonin ehdotus, kerran julki esitettynä, ei kuitenkaan enää ollut vedettävissä takaisin noin vain. Jokainen pienempi ja heikompi kansakunta, joka oli auttanut liittoutuneita lyömään keskusvallat toivoen samalla saavuttavansa vapauden liittoutuneiden voiton seurauksena, oli rauhanneuvotteluissa tuomittu katkeraan pettymykseen.
Siten Vietnamissa, Burmassa, Jaavalla, Intiassa, Malesian niemimaalla, Turkissa, Persiassa, Afganistanissa, Egyptissä ja lukuisissa Euroopan heikoissa valtioissa syttyi uusi, suurenmoinen tietoisuus: niissä oivallettiin kuinka täydellisesti suurvallat olivat huijanneet ajaessaan kansojen itsemääräämisoikeutta, joten ne alkoivat nyt itsenäisesti ja erikseen toteuttaa pyrkimystään kohti kansojen itsemääräämisoikeuden periaatetta.
Monta vuotta kestänyt kiivas sodankäynti ei onnistunut nujertamaan imperialismia koska sota oli imperialististen valtioiden välinen, imperialistinen yhteenotto eikä taistelu villiyden ja sivilisaation tai taistelu oikeuden ja voiman välillä. Niinpä sodan lopputuloksena oli vain yhden imperialismin syrjäyttäminen toisella imperialismilla. Se, mikä selviytyi sodasta voittajana, oli yhä imperialismia.
Nyt me haluamme elvyttää Kiinan kadonneen nationalismin ja käyttää 400 miljoonan kansalaisen voimaamme taistelussa ihmiskunnan puolesta epäoikeudenmukaisuutta vastaan, ja tämä on jumalallinen tehtävämme. Suurvallat ovat tietoisia näistä ajatuksistamme ja asettavat eteemme erityisiä opinkappaleita. Ne edistävät nyt kosmopoliittisuutta kiihottaakseen meitä. Ne julistavat, että nationalismi on liian kapeakatseista, nykyaikaan sopimatonta ja siksi meidän tulisi omaksua kosmopoliittisuus. Tämän opin harhaan johtamina on osa Kiinan nuorisoa; uudelle kulttuurille omistautuneena, vastustanut nationalismia. Kosmopoliittisuus ei kuitenkaan ole oppi, josta väärinkohdeltujen rotujen pitäisi puhua. Meidän väärinkohdeltujen rotujen pitää ensin palauttaa asemamme vapaina ja tasavertaisina kansakuntina ennen kuin voimme keskustella kosmopoliittisuudesta. Meidän täytyy ymmärtää, että kosmopoliittisuus kasvaa nationalismista, joten jos haluamme laajentua kosmopolitismiin meidän on ensin vakautettava vahvaksi oma nationalismimme. Ellei nationalismista tule vahvaa, kosmopoliittisuus ei taatusti voi kukoistaa.
Huomaammekin, että kosmopoliittisuus on kätketty nationalismin ytimeen, kuten arpalippu oli kätketty bambuseipääseen. Jos hylkäämme nationalismin ja lähdemme puhumaan kosmopoliittisuudesta, olemme juuri kuten kantaja joka heitti bambuseipäänsä mereen: Me laitamme vaunut hevosen eteen.
Hyvät kuulijat, te tiedätte, että vallankumous on yleensä verilöyly. Silti T’angin ja Wun vallankumouksista kaikki sanoivat, että kapinalliset olivat ”tottelevaisia taivaalle ja hyvin käyttäytyviä ihmisiä kohtaan” mutta kokivat taistellessaan ”taistelukeihäiden kelluvan verivirroissa”. Kuinka paljon verta vuodatettiin vuoden 1911 vallankumouksessa, jossa syrjäytimme Mantsut? Syy vähäiseen verenvuodatukseen oli kiinalaisen luonteen näkyvä piirre: rakkaus rauhaan. Kiinalaiset todella ovat maailman suurimpia rauhan rakastajia.
Euroopan yhteiskunnallinen sivistys on kaikkea muuta kuin ylivoimainen Kiinaan verrattuna. Eurooppalaiset ovat ylivoimaisia aineellisen sivistyksen alalla. Aineellinen kehitys on tehnyt päivittäisistä toimista jotka liittyvät vaatetukseen, ruokaan, asumiseen ja kommunikaatioon mukavan helposti ja aikaa säästäen sujuvia, ja sota-aseet taas ovat tulleet poikkeuksellisen täydellisiksi ja tappaviksi.
Tieteen kehitys on mahdollistanut kaikki nuo keksinnöt ja aseet. Seitsemännentoista ja kahdeksannentoista vuosisadan jälkeen, kun Bacon, Newton ja muut suuret oppineet olivat nostaneet esiin kaikkien asioiden tarkkailemisen, kokeilemisen ja tutkimisen, tuo tiede tuli vasta todelliseksi. Eli, kun puhumme Euroopan tieteellisestä kehityksestä ja aineellisesta sivistyksestä puhumme jostakin, jolla on vain kahdensadan vuoden historia takanaan. Muutama vuosisata sitten Eurooppaa ei voinut edes verrata Kiinaan, joten jos nyt aiomme oppia eurooppalaisilta, meidän tulee tutkia sitä mikä meiltä puuttuu – siis tiedettä – eikä suinkaan yhteiskunnallista filosofiaa. Eurooppalaiset itse tutkivat vieläkin Kiinasta yhteiskunnallisen filosofian perusteita. Kaikki tietävät, että aikamme parhaat oppineet ovat saksalaisia. Silti saksalaiset oppineet tutkivat kiinalaista filosofiaa ja jopa intialaisen buddhismin periaatteita täydentääkseen osaltaan käsitystään tieteestä. Kosmopoliittisuus on alkanut kukoistaa Euroopassa vasta tämän sukupolven aikana, mutta siitä on puhuttu Kiinassa jo kaksi tuhatta vuotta sitten. Eurooppalaiset eivät vielä kykene oivaltamaan meidän muinaista sivistystämme, silti useat rotumme edustajat ovat ajatelleet yhteiskunnallisesti maailman sivilisaatiota, sen moraalia kosmopoliittiselta kannalta ja 400 miljoonaamme ovat omistautuneet maailmanrauhan periaatteelle. Johtuen nationalismimme puutteesta ei muinainen moraalimme ja muinainen sivilisaatiomme kuitenkaan enää kykene manifestoimaan itseään. Ne ovat nykyisin jopa rappeutumassa.
Kosmopoliittisuus, josta eurooppalaiset puhuvat tänään on todellisuudessa periaate, jota ajetaan voimalla ilman oikeutta. Englantilainen sanonta ’might is right’ tarkoittaa, että sota elannon hankkimiseksi on oikein. Kiinalainen mieli ei ole koskaan pitänyt elannon hankkimista sodan avulla oikeutettuna, vaan se näkee aggressiivisen sodankäynnin barbaarisena. Tämä pasifistinen moraali onkin kosmopolitismin todellinen henki. Mihin perustaan tukien me puolustamme ja rakennamme tätä henkeä? – nationalismiin tukeutuen. Meidän täytyy siis puhua ensin nationalismista, jos haluamme puhua kosmopolitismista. ”Niiden, jotka haluavat tuoda rauhan maailmaan täytyy ensin hallita omia valtioitaan.” Elvyttäkäämme siis ensin kadonnut nationalismimme ja kiillottakaamme sen kilpi säihkyväksi, niin sen jälkeen meillä on jotain vakaata pohjaa keskustella kosmopoliittisuudesta.
Sun Yat-sen helmikuun 17. 1924
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti