Nationalismi on kallisarvoinen omaisuus, joka mahdollistaa valtiolle kehittymisen tavoittelun ja takaa kansakunnalle mahdollisuuden ikuistaa olemassaolonsa. Tämän päivän Kiina on menettänyt tuon kallisarvoisen omaisuuden. Miksi? Vastaus tuohon kysymykseen ja sen tutkiminen olemmeko todella menettäneet kansallisen henkemme on tämän päivän aiheena.
Minulle on selvää, että olemme menettäneet sen. Emme yhdessä päivässä, mutta vuosisatojen aikana. Jos vain katsoo ennen vallankumousta ilmestyneitä vastavallankumouksellisia artikkeleja, niin ne kaikki vastustivat nationalismia! Satojen vuosien ajan nationalismin idea on ollut Kiinassa kuolleena ja kaikesta tämän päivän kirjallisuudesta voi vain vaivoin löytää pienimmänkään vihjeen nationalismista.
Tänään aion puhua joistain syistä, jotka ovat johtaneet tähän nationalismimme katoamiseen. Niitä on monia, mutta suurin on alisteinen asemamme muukalaisrotujen rinnalla. Kun rotu valloittaa toisen se ei luonnollisestikaan anna alistetun kansan pitää itsenäisiä ajatuksiaan. Esimerkiksi nyt Koreaa hallitseva Japani yrittää muuttaa korealaisten mielet. Kaikki nationalistiset ajatukset on poistettu korealaisista koulukirjoista, joten kolmenkymmenen vuoden päästä korealaiset lapset eivät tiedä, että on olemassa Korea tai, että he ovat korealaisia. Valloittava kansa yrittää riistää tuon kallisarvoisen omaisuuden alistetulta kansalta.
Kiinan nationalismin murskasi alkujaan muukalaisten valta. Muitakin alistettuja kansoja kuin kiinalaiset on ollut. Juutalaiset menettivät maansa ennen Jeesuksen päiviä ja heistä tuli valloitettu kansa. Jeesus saarnasi noina aikoina. Hänen seuraajansa suhtautuivat häneen vallankumouksellisena ja hänen odotettiin nousevan vallankumouksen johtoon. Häntä kutsuttiin “Juutalaisten kuninkaaksi” On mahdollista, että Jeesuksen opetuksessa on yhteiskunnallisen vallankumouksen aineksia vaikka yksi hänen oppilaistaan ajattelikin, että vallankumous on epäonnistunut ja samalla pettänyt hänen opettajansa. Mitä hän ei ymmärtänyt oli se, että Jeesus oli uskonnollinen vallankumouksellinen, joka kutsui maatansa Taivaan valtakunnaksi. Niinpä juutalainen rotu on säilynyt vaikka heidän maansa on tuhottu. Tai jos ajattelemme Puolaa. joka siitä huolimatta, että oli alistettu kansa sata vuotta, omaa niin sammumattoman kansallisen tietoisuuden, että Euroopan sodan jälkeen he muodostivat uudelleen oman valtionsa. Täysin verrannollisesti Kiinaan Puola ja Juudea ovat siis olleet alistettuja kansakuntia, mutta miksi he eivät ole menettäneet kansallista henkeään, kun se Kiinasta on - kahden alistetun kauden jälkeen - puristettu täysin olemattomiin.
Tämä on omituinen asia ja sen tutkiminen on hyvin mielenkiintoista. Ennen kuin Kiina joutui alistettuun asemaan se oli hyvin mahtava valtio. Sen kansalaiset olivat myös hyvin sivistyneitä. Kiina kutsui itseään “majesteetilliseksi kansakunnaksi”, “loistavien kirjaimien ja hienojen esineiden maaksi”, ja piti muita kansoja barbaareina. Kiina näki itsensä maailman keskipisteeseen sijoitetuksi nimittäen itseään “Keskustan kuningaskunnaksi”. Sellaiset ilmaisut kuten “suuri yhdistäjä”, “taivaalla on vain yksi aurinko, kansoilla on vain yksi kuningas”, “kaikkien kansojen vallassäädyt kumartavat helmien ja kruunun edessä” ajoittuvat aikaan ennen Kiinan alistamista, aikaan jolloin Kiinan nationalismi hitaasti kehittyi kohti kosmopolitanismia. Tätä ajatusta seuraamalla alamme nähdä miksi Kiina on menettänyt kansallisen henkensä vaikka muut rodut, kuten juutalaiset, ovat pitäneet sen kaksi vuosituhatta, sekä sen miksi Kiina, oltuaan alistettu kansakunta vain 300 vuotta, voi nähdä kaiken nationalisminsa haihtuneen.
Syyn tutkiminen on kuin sairaan ihmisen sairauden syiden selvittämistä. Minkä tahansa sairauden ihminen kohtaakin se voidaan jäljittää joko huonoon yleiskuntoon tai johonkin määrättyyn, ennen sairauden puhkeamista ilmenneeseen heikkouteen. Sairauden syyt olivat olemassa Kiinan järjestelmässä jo ennen kuin Kiina menetti riippumattomuutensa. Ne syyt johtivat välittömästi valloituksen jälkeen sairauden puhkeamiseen ja Kiinan kansallisen mielen rappeutumiseen. Englannissa ja Venäjällä valtaa nykyään rajusti alaa älymystön tukema uusi teoria, joka vastustaa nationalismia siitä syystä, että se on liian kapea-alaista ja liberalismille vierasta.. Teoriaa voi kutsua yksinkertaisesti kosmopoliittisuuden opiksi.
Nykyisin Englanti, aiemmin myös Venäjä ja Saksa, yhdessä uuden kulttuurin nuorten kiinalaisten kannattajien kanssa, kannattavat tätä oppia ja halventavat nationalismia. Kuulen jatkuvasti nuorten ihmisten sanovan “San Min periaatteet eivät ole sovitettavissa yhteen uuden ajan kanssa, vaan uusin ja paras oppi on kosmopoliittisuus.”
Onko muka todellakin näin? Miksi sitten Kiina, välittömästi kun se oli valloitettu menetti kaiken kansallisen henkensä? Kosmopoliittisuus on täysin sama asia kuin Kiinan teoria maailman keisarikunnasta kaksi tuhatta vuotta sitten. Ja kun tutkimme teoriaa niin näemmekö sen hyväksi vai emme? Emme voi päättää onko idea hyvä vai huono ellemme näe sitä käytännössä. Jos idealla on käytännöllistä arvoa meille, sekä maailmalle, se on hyvä, jos idea ei ole käytännöllinen se ei ole hyvä.
Kansakunnat jotka harjoittavat imperialismia valloittaakseen muita ja jotka yrittävät säilyttää suotuisat asemansa koko maailman ainoina hallitsijoina pyrkivät edistämään kosmopoliittisuuden oppia toivoen koko maailman liittyvän heihin. On muutamia suuria valtioita, kutsun niitä suurvalloiksi, joiden politiikka ja luonne eivät vielä ole käyneet läpi suuria muutoksia, mutta tulevaisuudessa Englanti ja Yhdysvallat saattavat rikkoa tuon valtaryhmittymän ja tulla samalla ainoiksi suurvalloiksi. Oletetaan, että näin tapahtuu, Englanti alistaisi Kiinan ja kansamme muuttuisi englantilaisiksi - olisiko tämä meille hyväksi? Mikäli kiinalaiset muuttuisivat luontevasti briteiksi tai amerikkalaisiksi auttaen Englantia tai Amerikkaa hävittämään Kiinan todeten, että me vain seuraamme kosmopoliittisuuden ideaa, niin voisiko omatuntomme, jos sopii kysyä, koskaan levätä?
Jos omatuntomme edes vähänkään soimaisi meitä voisiko se johtua siitä, että meillä on nationalistisia tunteita ja sanonkin, että nationalismi on kallisarvoinen omaisuus, jonka avulla inhimillisyys voi säilyttää olemassaolonsa. Jos nationalismi rappeutuu tehden tilaa kosmopoliittisuuden kukoistukselle meidän on mahdoton selvitä ja muut rodut eliminoivat meidät.
Olemmeko me vahva vai heikko rotu? Sopiva vai sopimaton rotu? Kukaan ei halua nähdä rotunsa katoavan tai epäonnistuvan; kaikki toivovat rotunsa selviävän ja voittavan. Nämä ovat luonnollisia, vaistomaisia tunteita. Kansamme on kuitenkin hyvin vaarallisessa asemassa. Menetettyämme kansallisen henkemme olemme avanneet portit vieraille poliittisille ja taloudellisille voimille murtautua sisään. Sitä ei koskaan ei olisi tapahtunut, jos olisimme säilyttäneet nationalismimme.
On vaikea täsmällisestä selittää kuinka olemme hukanneet nationalismimme. Sitä valaistakseni kerron tarinan, joka ei ehkä sovi täysin aiheeseen, mutta saattaa silti tehdä meille selvemmäksi näitä asioita joista puhumme.
Olin itse todistamassa tätä tapahtumaa Hong Kongissa. Oli eräs kuli, joka toimi kantajana kuljettaen matkustajien tavaroita höyrylaivoista maihin bambuseipäällä, jonka päihin oli sidottu kaksi naurua. Päivän kuorma oli hänen ainoa elinkeinonsa, mutta loppujen lopuksi hän onnistui säästämään enemmän kuin kymmenen dollaria. Siihen aikaan Luzon arpajaiset olivat muodissa ja kuli käytti säästönsä ostaakseen arvan. Hänellä ei ollut kotia eikä kummempaa paikkaa säilyttää tavaroitaan, ei edes lipasta säilyttää arpaa, jonka oli ostanut. Hänen ainoa arvokas tavaransa oli bambuseiväs kaksine naruineen ja sitä hän kantoi mukanaan minne ikinä menikin. Niinpä hän piilotti arvan bambuseipään sisään. Koska hän ei aina pystynyt ottamaan arpaa ulos tarkastaakseen sen numeroita hän painoi ne mieleensä ajatellen niitä koko ajan. Eräänä arvontapäivänä hän meni arpajaispaikkaan tarkistamaan tulosta ja heti numerot nähtyään käsitti, että hän oli voittanut ensimmäisen palkinnon ja saavuttanut, ihan noin vain, 100,000 dollarin omaisuuden. Hän meni melkein sekaisin ilosta. Tajuttuaan, että hänen ei enää tarvitsisi olla kuli ja käyttää bambuseivästä, vaan hän olisi nyt rikas mies ikuisesti, hän tempaisi bambuseipään naruineen riemukkaasti mereen!
Kulin bambuputki voi edustaa vertauskuvallisesti nationalismia: samassa mielessä ensimmäisen palkinnon voittaminen voi edustaa aikaa jolloin Kiina oli valtansa huipulla kehittymässä kohti kosmopoliittisuutta, jolloin esi-isämme, kuvitellen Kiinan olevan maailman suurin valtio - “taivaalla on vain yksi aurinko, maailmassa on vain yksi kuningas”, “kaikkien kansojen vallassäädyt kumartavat helmien ja kruunun edessä” - ja maailmankaikkeudellisen rauhan tullessa siitä edespäin vallitsemaan, ainoan tärkeän asian ollessa maailman harmonia, jonka maailma toisi kunnianosoituksena Kiinalle, heittivät pois nationalisminsa, kuten kuli heitti bambuputkensa mereen. Mantsujen sitten valloittaessa Kiinan se ei ainoastaan epäonnistunut tulemaan maailmankaikkeuden herraksi vaan epäonnistui jopa pitämään perheensä pienen toimeentulon koskemattomana.
Kansallinen henki oli tuhottu aivan kuten mereen heitetty bambuputki. Niillä nuorilla oppilailla, jotka mesoavat uudesta kulttuurista väittäen nationalismin olevan vanhanaikaista ja pyrkivät edistämään kosmopoliittisuutta voi olla jotain pohjaa puheilleen, jos he puhuvat Englannin, Amerikan tai jopa meidän omien esi-isiemme puolesta, mutta jos he kuvittelevat puhuvansa tämän päivän Kiinan puolesta, niin meillä ei ole heille mitään sijaa.
Elleivät esi-isämme olisi heittäneet pois bambuputkea olisimme voineet voittaa ensimmäisen palkinnon, mutta heitimme putken pois liian aikaisin unohtaen, että voittoarpa oli sen sisällä. Kun sitten tunsimme vieraan vallan poliittisten ja taloudellisten voimien taakan niskassamme me jouduimme kasvokkain sen traagisen mahdollisuuden kanssa, että menetämme kansakuntamme ja rotumme katoaa.
Mikäli me kiinalaiset voimme tulevaisuudessa löytää jonkun tavan uudelleen herättää nationalismimme, keksiä uuden bambuseipään, niin silloin mikään ulkoinen poliittinen tai taloudellinen voima ei voi sortaa meitä ja me selviämme aikojen yli.
Me voimme voittaa luonnonvalinnan voimat. Se, että taivas on säilyttänyt meidät 400 miljoonaisina osoittaa, että se ei halua meitä tuhota. Jos Kiina katoaa tulee syy olemaan meidän itsemme päällä ja me olemme silloin maailman suurimpia syntisiä. Taivas on asettanut meille suuren vastuun; jos emme rakasta itseämme kapinoimme taivasta vastaan. Kiina on saapunut aikakauteen jolloin meistä jokaisella on suuri velvollisuuden taakka harteillaan. Ellei taivas halua meitä tuhota se ilman muuta haluaa maailman kehityksen jatkuvan. Jos Kiina katoaa se katoaa suurvaltojen käsiin ja nuo vallat häiritsevät silloin maailman kehitystä. Jos haluamme vastustaa valtoja meidän tulee edistää nationalismia ja aivan ensimmäisenä tavoittaa oma yhtenäisyytemme. Sen jälkeen voimme huolehtia muista, auttaen heikompia, pienempiä kansoja osallistumaan yhteiseen taisteluun sortajia vastaan. Yhdessä käytämme oikeutta taistelussa valtaa vastaan ja kun valta on kumottu ja itsekäs vallanhimo kadonnut, niin sitten me voimme puhua kanssanne kosmopoliittisuudesta.
Sun Yat-sen 10. helmikuuta 1924
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti